4. syys 2022 13 min read Historia ja yhteiskunta

Kuolema Everestillä - katastrofi vuodelta 1996

Tähän päivään mennessä Mount Everestin hyisille rinteille on päättynyt 310 ihmisen elämä. Heinäkuuhun 2022 mennessä Everestin huipun on saavuttanut yhteensä 6098 kiipeiijää. Tämä tarkoittaa sitä että kaikista Mount Everestin huippua tavoittelevista ihmisistä 5 % elämä on päättynyt vuoren rinteille!

Vaikka tässä tilastoinnissa on omat puutteensa, niin voidaan varmuudella sanoa, että Mount Everestin valloittaminen on erityisen vaarallinen tehtävä.

Vuosi 1996 on jäänyt historian kirjoihin yhtenä Mount Everestin kuoleman vuosista. Tuon vuoden kevään kiipeilykauden aikana Everestillä kuoli yhteensä 15 ihmistä.

Tämä artikkeli kertoo tuon vuoden toukokuun 10 päivästä, jolloin Everestin rinteillä menehtyi yhteensä 8 ihmistä!

Vaikka tuona päivänä monen ihmisen elämä päättyikin vuoren rinteille, niin tuolloin nähtiin myös ehkä maailman uskomattomin selviytymistarina.

Katsotko mieluummin artikkelin videona? Se onnistuu tästä!

Kova kilpailu Everestin huipulle

Vuosien varrella kiinnostus Everestiä ja sen huiputusta kohtaan oli noussut valtavasti ja huipulle pyrki koko ajan yhä enemmän ja enemmän ihmisiä. Huolestuttavaa oli se, että kaikki eivät olleet todellakaan mitään kiipeilyn ammattilaisia ja käytännössä kuka tahansa pystyi rahalla ostamaan matkan maailman korkeimman vuoren huipulle.

Kuten niin monessa muussakin asiassa kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja markkinoille alkoi tulla kaupallisia retkikuntia, jotka tarjosivat kiipeilyretkiä Everestin huipulle.

Tämä johti väistämättä siihen, että samaan aikaan Everestin rinteillä oli paljon kiipeilijöitä, joka puolestaan johti ruuhkautumiseen ja turhaan odotteluun!

Toukokuun 10. päivänä 1996 huipulle oli pyrkimässä yhteensä neljä isompaa retkikuntaa! Näistä merkittävimmät olivat Rob Hallin johtama Adventure Consultants ja Scott Fischerin vetämä Mountain Madness

Mount Everest on houkutellut kiipeilijöitä jo vuosikymmenien ajan // Shutterstock

Kummallakin edelle mainituilla herroilla oli kaupalliset intressit saada huipulle mahdollisimman monta kiipeilijää. Tämä loi väistämättä tiukan kilpailuasetelman näiden kahden retkikunnan välille.

Adventure Consultantsin ja Mountain Madness lisäksi huipulle pyrki tuona kohtalokkaana päivänä Taiwanilaisten ja Tiibetin rajapoliisin retkikunnat!

Lisäksi vuorella oli tuohon aikaan amerikkalainen ryhmä, jota ohjasi elokuvantekijä ja tunnettu kiipeilijä David Breashears. Kyseinen ryhmä oli Everestillä tekemässä IMAX-elokuvaa.

Šerpat ovat HImalajan vuoristossa eläviä alkuperäisasukkaita

Everestille yrittäviin retkikuntiin kuului tavallisesti myös pysyvästi Nepalissa, Himalajan vuoristossa asuvia ihmisiä eli Šerpoja. He olivat taitavia vuorikiipeilijöitä ja toimivatkin oppaina retkikunnissa. Lisäksi he kantoivat kiipeilijöiden varusteita ja veivät Everestin rinteille esimerkiksi happipulloja ja kiinnittivät vuoren rinteisiin kiipeilyä helpottavia köysiä.

Adventure Consultants

Käydään seuraavaksi lyhyesti läpi sekä Adventure Consultants- että Mountain Madness -retkikuntien jäsenet. Tämä on tärkeä osa videota, sillä tarkastelemalla retkikuntien asiakkaita saa hyvän kuvan siitä, kuinka kokeneita he olivat vuorikiipeilyn saralla.

Kuten jo edellä mainittiin Rob Hall oli henkilö, joka toimi Adventures Consultantsin retkikunnan johtajana. Hän myös omisti kyseisen yhtiön ja oli vuosien 1990-1995 välillä johdattanut 39 ihmistä Everestin huipulle. Vuoden 1996 kiipeily oli sillä tavalla poikkeuksellinen, että Hallin vaimo odotti lasta. Tämä toi Hallille varmasti erityistä motivaatiota palata takaisin kotiin.

Rob Hallin lisäksi Adventure Consultants -retkikunnan oppaina toimivat Mike Groom (37) ja Andy Harris (31).

Asiakkaita Rob Hallin retkikunnassa oli yhteensä 8. Joukossa oli kokeneita kiipeilijöitä, mutta myös sellaisia, jotka eivät koskaan olleet kiivenneet yli 8000 metriin.

Adventure Consultants retkikunta keväällä 1996

Asiakkaina Robb Hallin retkikunnassa olivat seuraavat henkilöt

Doug Hansen (46): Postimies ja kokenut kiipeilyn harrastaja.

Beck Weathers (49): Patologi ja kokenut kiipeilyn harrastaja. Ei yli 8000 metrin huiputuksia.

Yasuko Namba (47): FedEx-yhtiön henkilöstöpäällikkö. Kokenut kiipeilijä joka oli huiputtanut 6 korkeinta vuorta eri maanosista. Everest oli kuitenkin vielä valloittamatta.

Frank Fischbeck (53): Kolme aikaisempaa yritystä valloittaa Mount Everest

Stuart Hutchison (34): Retkikunnan nuorin jäsen. Kokenut kiipeilijä, joka oli valloittanut mm. maailman toisiksi korkeimman K2-vuoren

Jon Krakauer (42): Outside-lehden toimittaja. Teknisesti taitava kiipeilijä, mutta ei kokemusta yli 8000 metrin huipuista.

John Taske (56): Retkikunnan vanhin. Ei kokemusta yli 8000 metrin huipuista.

Lou Kasischke (53): Kokenut kiipeilijä, joka oli Yasuko Namban tavoin valloittanut 6 korkeinta vuorta eri maansosista.

Mountain Madness

Mountain Madness retkikunnan johtajana toimi Scott Fischer (40): Yrityksen perustaja ja kokenut kiipeilijä. Saavutuksina esimerkiksi K2:lle ja Everestille kiipeämiset ilman lisähappea.

Scott Fischerin lisäksi Mountain Madness -retkikunnan oppaina toimivat venäläinen Anatoli Bukrejev (38) sekä Neal Beidleman (36).

Anatoli Bukrejevistä on mainittava, että kyseinen opas kuului maailman parhaisiin ja kokeneimpiin kiipeilijöihin. Kuten Rob Hallinkin porukassa, niin myös Scott Fischerin asiakkaina oli sekä kokeneita, että ei-niin-kokeneita kiipeilijöitä.

Mountain Madness retkikunta keväällä 1996

Asiakkaina Mountain Madness -retkikunassa olivat seuraavat henkilöt

Martin Adams (47) :Harrastuksena vuorikiipeily, mutta ei kokemusta yli 8000 metrin huipuista.

Charlotte Fox (38): Kokenut kiipeilijä, jolla kokemusta myös yli 8000 metrin huipuista

Lene Gammelgaard (35)

Dale Kruse (45):Scott Fischerin pitkäaikainen ystävä

Tim Madsen (33)Kokemusta Coloradosta ja Kanadan kalliovuorilta, mutta ei yli 8000 metrin huippuja

Sandy Hill Pittman (41): Kokenut kiipeilijä. Valloittanut 6 korkeinta vuorta eri maansosista.

Pete Schoening (68): Kokenut kiipeilijä. Oli ensimmäisiä maailmassa joka kiipesi Pakistanissa olevalle Gasherbrum I -vuorelle.

Klev Schoening (38): Menestynyt alppihiihtäjä, jolla ei kuitenkaan kokemusta yli 8000 huipuista.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että näissä kahdessa retkikunnassa Everestin huipulle yritti aika sekalainen sakki ihmisiä. Erityistä painetta vuoren valloitukselle teki se, että molemmissa retkikunnissa oli entuudestaan julkisuudesta tunnettuja henkilöitä.

Matka Everestin huipulle kulkee 4 perusleirin kautta

Mount Everestin huippu sijaitsee 8 848,86 metrin korkeudesta meren pinnasta, joten on selvää, että sinne ei voi noin vain tarpoa. Vaikka kiipeilijä olisi kuinka hyvä kuntoinen, on nousu suoritettava tarpeeksi hitaasti, että keho tottuu korkeaan ilmanalaan ja siihen, että happea on koko ajan yhä vähemmän saatavilla.

Tämän lisäksi Everestin alati vaihteleva sää ja lyhyt huipulle kiipeämisen aikaikkuna tekevät maailman korkeimman vuoren valloituksesta erityisen haastavan maailman kovimmille kiipeilijöillekkin.

Matka maailman korkeimman vuoren huipulle alkaa siitä, että retkikunnat saapuvat Everestin perusleiriin, joka sijaitsee 5600 metrin korkeudessa. Tämän jälkeen edessä on vielä kolme leiriä ennen varsinaista huipulle kiipeämistä.

Matkasta Everestin huipulle on kerrottu laajasti mun edellisellä Everest-videolle, joten mä suosittelen ehdottomasti katsomaan sen, jos tämän vaarallisen matkan vaiheet eivät ole entuudestaan tuttuja. Voit katsoa sen tästä!

Hall ja Fischer sopivat yhteistyöstä

Koska Everestillä oli tuolloin 1996 erityisen paljon huipulle pyrkiviä kiipeilijöitä, Rob Hall ja Scott Fischer päättivät tehdä yhteistyötä. Heidän tavoitteenaan oli, että molempien retkikuntien jäsenet pääsisivät huipulle samana päivänä.

He päättivät, että molemmista retkikunnista nimettäisiin yksi Šerpa, jonka tarkoituksena oli kiivetä ennen varsinaista retkikuntaa ja kiinnittää kiinteitä köysiä helpottamaan Everestin huipulle kiipeämistä. Valituiksi tulivat Ang Dorje, joka edusti Adventure Consultantsia ja Lopsang Jangbu, joka puolestaan edusti Mountain Madnesia.

Everestin huiputuspäivänä, 10.5, Lopsang Jangbu ei kuitenkaan noussut ennen muuta ryhmää auttamaan Ang Dorjea köysien kanssa. Hän sen sijaan hän oli auttamassa Sandy Pittmannia vuorelle nousussa.

Syy tähän on hieman epäselvä. Oma tulkintani on se, että kuuluisuudesta tutun Sandy Pittmannin kiipeäminen haluttiin varmistaa kaikin keinoin.

Tämä kuitenkin johti siihen, että Ang Dorje kieltäytyi työskentelemästä yksin. Myöhemmin ilmestyneessä Jon Krakauerin kirjassa Jäätäviin korkeuksiin (Into Thin Air) mainitaan, että köysien puuttuminen oli tärkein yksittäinen asia, joka johti katastrofiin Everestin rinteillä.

Toi on muuten todella hyvä kirja. Luin sen aikanaan kun olin matkailemassa Himalajan vuoristossa. Vahva suositus kaikille!

Ensimmäinen uhri

Vuonna 1996 ensimmäinen Everestin vaatima kuolonuhri ei tullut kummastakaan edellä mainitusta retkikunasta. Kiipeilijät olivat jo huhtikuun puolivälissä aloittaneet ohueen ilmaan sopeutumisen, joka piti sisällään koko ajan yhä pidempiä oleskeluja yhä ohuemmassa ilmanalassa. Näiltä nousuilta palattiin kuitenkin aina takaisin alemmille leireille.

Toukokuun 9. päivänä ryhmien oli määrä kiivetä Everestin nelosleiriin, joka sijaitsi vajaan kahdeksan kilometrin korkeudessa. Matka kolmosleiristä nelosleiriin kulkee Lhotse-vuoren seinämää pitkin. Lhotsea ja Mount Everestiä yhdistää sola, jota kutsutaan Etelä-solaksi.

Taiwanilaisen retkikunnan jäsen Chen Yu Nan teki ratkaisevan virheen, jättäessään epähuomiossa kolmosleirissä sijaitsevaan telttaansa piikit, jotka oli tarkoitus kiinnittää kiipeilykenkiin estämään liukastumisia jäätiköllä.

Tämän unohduksen seurauksena hän liukastui jäätiköllä olevaan halkeamaan, josta hänet kuitenkin nostettiin nopeasti ylös. Aluksi Chen Yu Nan ei valittanut kipua ja oli päällisin puolin hyväkuntoisen näköinen. Hänelle oli kuitenkin tullut vakavia sisäisiä vaurioita. Päivän edetessä Chenille kävi selväksi, että kaikki ei ole hyvin ja hän ilmoittikin, että lepäisi muutaman tunnin ja ottaisi tämän jälkeen muun retkikunnan kiinni.

Lepäämisen sijaan Chen päätti kuitenkin kiivetä takaisin 3-leiriin, kunnes hän tuupertui maahan. Täältä hänet löysivät Šerpat, jotka yrittivät kantaa hänet alemmas. Chenin vointi kuitenkin heikkeni ja lopulta hän menehtyi.

Retkikunnat saapuvat kuolemanvyökkeelle

Matkalla nelosleiriin lähes kaikki Everestille yrittävät tarvitsevat jo lisähappea. Nelosleiri sijaitsee niin kutsutun kuolemanvyöhykkeen alussa, jossa happitaso on enää kolmasosa merenpinnan happitasosta. Kyseessä on viimeinen tukikohta ennen Everestin huipulle kiipeämistä.

On tärkeä muistaa, että lisähappi ei tee kiipeämisestä mitenkään helppoa. Sen avulla voidaan saavuttaa suurin piirtein noin 900 metrin helpotus, eli jos kiipeät 8 kilometrissä, niiin happitasot ovat suurin piirtein samalla tasolla kuin reilussa 7 kilometrissä.

Everestin viimeistä kiipeilyosuutta kutsutaan kuoleman vyöhykkeeksi // Shutterstock

Matkalla ylöspäin Adventure Consultants - ja Mountain Madness -ryhmät näkivät jo aikaisemminkin tällä videolla mainitun elokuvaa tekemässä olleen IMAX-ryhmän, joka oli matkalla vuorelta alas. IMAX-ryhmä oli tullut siihen tulokseen, että olosuhteet Everestille kiipeämiseen eivät olleet tarpeeksi hyvät.

Ryhmässä oli kokeneita kiipeilijöitä, jotka olivat nähneet, mitä huippukuume teki ihmisille. Tällä siis tarkoitetaan sitä, että ihminen ei hyväksy rationaalisesti olosuhteita vaan pyrkii huipulle hinnalla millä hyvänsä.

Niinpä muut retkikunnat jatkoivat etenemistään nelosleiriin. Ilma oli muuttunut myrskyisäksi ja näkyvyys oli heikko. Lopulta lähes kahdeksassa kilometrissä sijaitsevassa nelosleirissä makasi teltoissa valveilla 33 ihmistä, jotka kuuntelivat ulkona raivoavaa myrskyä.

Tunnelma oli kuitenkin odottava. Takana oli monta Himalajalla vietettyä viikkoa ja seuraavana päivä olisi edessä retken viimeinen etappi, Mount Everestin huippu.

Puuttuvat köydet parvekkeella

Hieman ennen kuin vuorokausi vaihtui perjantaiksi, lähi Rob Hallin 15-henkinen retkikunta liikkeelle nelosleiristä. Edellisen päivän myrsky oli muisto vain ja nyt matkaa taitettiin tähtikirkkaan taivaan alla. Puoli tuntia Hallin perään lähti liikkeelle Fischerin, niin ikään 15-henkinen, ryhmä ja hieman tämän jälkeen pieni 3 hengen Taiwanilainen retkikunta.

Jo pian matkan jälkeen Rob Hallin retkikuntaan kuulunut Frank Fishbeck ilmoitti, että ei lähde tavoittelemaan huippua. Frank oli maininnut Hallille jotain siihen suuntaan, että päivässä tuntui olevan jotain pielessä.

Myös Hallin retkikuntaan kuulunut Doug Hansen mietti, olisiko matkan jatkamisessa mitään järkeä. Hänen kurkkunsa oli kipeä ja olo flunssainen. Pienen pähkäilyn jälkeen Hansen kuitenkin päätti jatkaa matkaa. Tähän vaikutti varmasti se, että edellisenä vuotena hänen matkansa Everestille oli päättynyt vain 90 metriä ennen huippua.

Mountain Madness ja Taiwanilaiset saavuttivat aamuyön kuluessa Rob Hallin retkikunnan. Nyt Everestin rinteitä tarpoi syvässä lumessa pitkä jono kiipeilijöitä.

Heidän saapuessaan parvekkeeksi kutsutulle harjanteelle edessä oli aikamoinen yllätys. Nimittäin se, että paikalta puuttuivat köydet, jonka tarkoituksena oli tehdä parvekkeen ohitus turvalliseksi. Tänne Šerpojen olisi pitänyt tuoda köydet valmiiksi, mutta näin ei siis ollut tapahtunut.

Fischerin ryhmän toinen opas Neal Beidleman ryhtyi asentamaan köysiä, mutta siihen tuhraantui runsaasti aikaa ja parvekkeesta oli nyt tullut todellinen pullonkaula. Samalla kun köysiä asennettiin Hallin retkikuntaan kuulunut Beck Weathers ilmoitti, että hänen näkökykynsä oli heikentynyt merkittävästi, eikä hän ainakaan heti pystyisi jatkamaan matkaa. Weathers ilmoitti, että jos hänen näkönsä paranisi, hän yrittäisi lähteä muun retkikunnan perään.

Tämä oli Weathersille kova paikka, sillä vuorikiipeily oli hänen elämänsä tärkein asia. Hän oli kymmentä vuotta aikaisemmin asettanut tavoitteeksi kiivetä jokaisen seitsemän maanosan korkeimmalle vuorelle.

Jotain Beck Weathersin pakkomielteistä vuoriin kertoo se, että hänen vaimonsa oli jo aikaisemmin maininnut mielelleen, että mikäli vuorikiipeilyharrastusta jatkuu, hän hakee avioeron.

Odottelu oli tuskaista, sillä kiipeilijät tiesivät, että Everestin huippu tulisi saavuttaa viimeistään kello 14 mennessä, jotta paluumatkaan jäisi riittävästi aikaa. Tuskastuttavan odottelun seurauksena hieman ennen puoltapäivää kolme Hallin ryhmän jäsentä – Lou Kasischke, Stuart Hutchison ja John Taske jättivät leikin kesken.

Kun parvekkeesta oli selvitty edessä oli pian lisää odottelua. Everestin etelähuipulta puuttuivat jälleen köydet, joka toi matkaan tunnin viivästyksen. Etelä-huippu oli koitunut aikaisemmin monien kiipeilijöiden kohtaloksi, joten köysiä todellakin tarvittiin.

Sää heikkenee

Retkikunnat jatkoivat kuitenkin matkaansa, vaikka aikataulusta oltiin jo todella pahasti jäljessä. 60 metriä Everestin huipun alapuolella sijaitsi kuuluisat Hillaryn askelmat.

Ensimmäisenä Everestille kiivenneen Sir Edmund Hillaryn mukaan nimensä saaneet askelmat olivat yksi viimeisistä haasteista ennen huippua. Lähes pystysuorat askelmat olivat noin 12-metrinen, kivinen muodostelma.

Näitä Hillaryn askelmia ei muuten nykyään enää ole, sillä ne romahtivat luultavasti Nepalia 2015 ravistuttaneessa maanjäristyksessä.

No joka tapauksessa vuonna 1996 askelmat olivat edelleen paikallaan, mutta niiden läpi kulki ainoastaan yksi köysi. Jonotusta oli siis jälleen luvassa!

Samalla vielä huippua tavoittelemassa olleet retkikuntalaiset havaitsivat, että sää oli huonontumassa. Everestin pyramidimainen laki erottui kuitenkin edelleen selkeää taivasta vasten, joten syytä huoleen ei näyttänyt olevan.

Mount Everestin huippu oli retkikuntien lopullinen tavoite // Shutterstock

Samaan aikaan kun osa kiipeilijöistä vasta pyrki Everestin huipulle, Hillaryn askelmilla tuli vastaan jo huipulla käyneitä kiipeilijöitä, jotka toivottivat onnea vuorelle vielä yrittäville.

Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä synkemmiksi pilvet kiipeilijöiden ympärillä muuttuivat.

Huipulla aivan liian myöhään

Scott Fischer toimi retkikuntien peränpitäjänä ja ylitti Hillaryn askelmat vasta klo 15. Vaikka kokenut opas varmasti tiesi, että aika oli aikaa sitten loppunut, hän suhtautui tilanteeseen huolettomasti. Hän antoi kiipeilijöiden jatkaa matkaansa, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt ehdottomasti käskea kiipeilijät pois vuorelta. Oppaana hän oli ennen kaikkea vastuussa siitä, että retki sujuisi kokonaisuudessaan turvallisesti.

Lopulta Fischer ilmoitti perusleiriin kello 16 aikaan, että hän oli vihdoin saavuttanut Everestin huipun. Hän oli ilmoitti olevansa todella väsynyt, mutta iloinen siitä, että kaikki hänen retkikuntansa maksavat asiakkaat olivat saavuttaneet maailman korkeimman vuoren huipun.

Samoihin aikoihin huipulla oli myös Adventures Consultans retkikunnan pääopas Robert Hall, joka oli joutunut odottamaan huipun tuntumassa pitkään omaan ryhmäänsä kuuluvaa Doug Hansenia. Kyseessä oli siis sama mies, joka oli jo aikaisemmin epäillyt kuntoaan.

Perusleirissä seurattiin herkeämättä toimia Everestin huipulla. Mitä pidemmälle päivä kului, sitä huolestuneemmaksi ihmisten mielet kävivät. Sää huononi jatkuvasti ja pian olisi jälleen pimeää.

Suuntavaisto pettää

Samaan aikaan kun osa kiipeilijöistä oli vielä Everestin huipulla, osa tarpoi kuoleman väsyneenä kohti nelosleiriä. Kiipeilijöiden happi oli loppumaisillaan ja heillä oli täysi työ kulkea Etelä-huipulle, johon šerpat olivat tuoneet happitäydennystä. Vuoren rinne heidän ympärillään oli jo paksujen pilvien peitossa ja viimeistään nyt monien mieliin hiipi pelko siitä, että kaikki eivät selviäisi elossa Everestin rinteiltä.

Erityisen huonossa kunnossa oli Beck Weathers, joka oli jäänyt aikaisemmin odottelemaan näkönsä palautumista. Näin ei kuitenkaan ollut käynyt ja näkö oli huonontunut lisää.

Hallin retkikunnan toinen opas Mike Groom löysi huonovointisen Weathersin. Groom tajusi heti, että Weathersin kunto oli heikko ja antoi hänelle turvaköyden toisen pään. Kaksikon matka alaspäin sujui tuskastuttavan hitaasti Weathersin askeleiden pettäessä jatkuvasti.

Ensimmäiset retkikuntalaiset selvisivät nelosleiriin juuri ennen myrkyn yltymistä seitsemän aikaan illalla. Suurin osa vuorikiipeilijöistä oli tällöin vielä kaukana takana pimeydessä, myrskyn keskellä!

Sää voi heikentyä Everestillä nopeasti // Shutterstock

11 hengen sekalainen joukko kiipeilijöitä sekä Hallin että Fischerin retkikunnista olivat kuitenkin jo melko lähellä nelosleiriä. Tuuli oli nyt niin voimakas, että ryhmää johdattaneet kaksi šerpaa poikkesivat suunnalta, ettei vihmova ja hyinen myrsky iskisi suoraan heidän kasvoihinsa! Tämä oli kohtalokasta, sillä samalla he menettivät täysin suuntavaistonsa. Aika hirvittävää tästä tekee sen, että he olivat tuolloin ainoastaan 300 metrin päässä nelosleiristä.

Lopulta monet tämän joukon jäsenistä olivat niin huonossa kunnossa, että matkan teosta ei tullut enää mitään ja he joutuivat pysähtymään ja odottamaan sään selkiytymistä.

Ne retkikuntalaiset, jotka olivat selvinneet nelosleiriin eivät tienneet mitään niiden 19 ihmisen kohtalosta, jotka edelleen olivat saapumatta leiriin. Anatoli Bukrejev yritti useaan otteeseen etsiä kiipeilijöitä, mutta tuloksetta.

Vasta puolen yön aikoihin hän kuuli leirin ulkopuolelta ääntä. Leiriin oli tuolloin löytänyt tiensä opas Neal Beidleman kolmen muun kiipeilijän kanssa. He olivat kaikki todella huonossa hapessa ja pystyivät vaivoin kertomaan, mistä muita retkikuntalaisia kannattaisia etsiä. Niimpä Anatoli Bukrejev lähti jälleen myrkyiseen yöhön.

Mount Everest vaati jälleen osansa

Kun Anatoli Bukrejev lopulta löysi parin sadan metristä joukon kiipeilijöitä, häntä kohtasi surkea näky. Kiipeilijät makasivat elottomina maassa puoliksi lumeen hautautuneena. Beck Weathers ja japanilainen Yasuko Namban Bykrejev joutui toteamaan, että heidän auttamisensa eteen ei ollut juuri mitään tehtävissä. Niimpä hän keskittyi muihin.

Kun sää seuraavana päivänä valkeni aurinkoisena oli 5 retkikuntalaisen kohtalo vielä täysin pimennossa. Näiden joukossa olivat molempien retkikuntien oppaat Rob Hall ja Scott Fischer.

Everestille on päättynyt monen kiipeilijän elämä // Shutterstock

Lopulta Hall otti yhteyttä perusleiriin ja kertoi, että olisi liian kohmeessa liikkuakseen enää eteenpäin. Hall kertoi myös, että sekä Adventures Consultant retkikunnan opas Andy Harris, että Hallin kanssa viimeisten joukossa huipulla ollut Doug Hansen olivat menehtyneet.

Lisäksi tiedettiin Scott Fischerin sekä Taiwanilaisen retkikunnan jäsenen Gau Ming-ho viimeiset olinpaikat. Heitä ruvettiin etsimään aamun tunteina ja pian löydettiin kaksi kuolemankielissä olevaa kiipeilijää. Scott Fischerin kohdalla tilanne oli jo menetetty, mutta Gau Ming-ho saatiin virkoamaan. Hänet tuotiin šerpojen tuella nelosleiriin.

Rob Hallin karmea kohtalo

Rob Hall oli siis edelleen elossa, mutta kyvytön liikkumaan omin avuin. Hänen vuokseen ei pystytty tekemään mitään, sillä sää Everestillä oli jälleen huonontumassa. Halliin oltiin kuitenkin yhteydessä radiopuhelimen välityksellä.

Erityisen surullista oli kun Rob pääsi puhumaan raskaana olevan vaimonsa kanssa. Kun Vaimo kysy, missä kunnossa Robin jalat olivat, tämä vastasi, ettei ole pystynyt ottamaan kiipeilysaappaitaan pois. Hän kuitenkin arveli, että jonkinasteisia paleltumia jaloissa saattaisi olla.

Puhelun lopuksi Rob Hall sanoi voimalloon: Nuku hyvin, rakas! Älä murehdi liikaa!

En tiedä kuinka kivulias kuolema koittaa paleltuessa hengiltä, mutta olen aika varma, että yksin vuorenrinteessä, yli kahdeksan kilometrin korkeudessa, kuoleman odottaminen ei varmasti ole kovinkaan mieltäylentävä kokemus. Erityisen tuskalliseksi tilanteen teki varmasti se, että Robin vaimo odotti lasta.

Beck Weathersin uskomaton selviytyminen

Mutta miten kävi Beck Weathersille, jonka Mike Groom oli löytänyt huonovointisena ja lähes sokeana? Groom alkoi johdattaa Weathersia ja muutamaa muuta kiipeilijää kohti nelosleiriä, mutta kuten aikaisemmin kerroin, he eivät sinne löytäneet raivoavan myrskyn vuoksi.

Weathersille tämä harhailu sakeassa lumimyrskyssä oli erityisen kivulias. Hän oli nimittäin pudottanut toisen hanskansa ja käsi oli koko ajan lähempänä jäätyä kokonaan.

Kun Anatoli Bukrejev lopulta löysi eksyneet kiipeilijät hän totesi, ettei puoliksi lumeen hautautunut Weathers enää palaisi elävien kirjoihin. Hänet jätettiin kuolemaan. Sama kohtalo oli myös Yasuko Namballa.

Kun keli oli parantunut, retkikuntaan kuulunut lääkäri Stuart Hutchinson lähti kolmen šerpan kanssa etsimään Weathersin ja Namban ruumiita. Kun etsijät saapuivat paikalle, he havaitsivat että lumen alle hautautuneen Weathersin paljas oikea käsi oli jäätyneenä hänen paljaiden kasvojensa yläpuoella. Hän ei kuitenkaan ollut kuollut, mutta lääkäri Hutchinson totesi, että Weathersia ei saataisi pois lumen alta ja kuljetettua leiriin.

Sekä Weathers että Namba jätettiin kuolemaan. Suru-uutinen ilmoitettiin satelliittipuhelimella Weathersin vaimolle.

Muutamaa tuntia myöhemmin tapahtui kuitenkin jotain todella uskomatonta. Weathers oli nimittäin tullut takaisin tajuihinsa. Kun hän ymmärsi, missä tilassa oli, oli selvää, että jos hän ei nyt lähtisi liikkeelle, hän kuolisi heti.

Kuin ihmeen kaupalla Weathersin onnistui nousta ylös ja iltapäivän kääntyessä iltaan, tässä vaiheessa jo kaksi kertaa kuolemaan jätetty mies, asteli hoippuen nelosleiriin! Hän oli varmasti aikamoinen näky, sillä kasvoissa ja raajoissa oli laajoja mustaksi paleltuneita kohtia.

Hänet laitettiin telttaan kahden makuupussin sisälle ja kädet sijoiteltiin kahteen kuumaa vettä sisältäneeseen astiaan. Myös Weathersin vaimolle ilmoitettiin, että hänen jo kuolleeksi todettu mies olikin edelleen elossa. Tosin huonossa kunnossa, eikä suuria toiveita Weathersin selvitymiselle annettu.

Beck Weathers oli kuitenkin melko sitkeä tapaus, sillä hän oli elossa vielä seuraavanakin aamuna. Hänet siirrettiin alemmalle leirille, josta helikopteri kuljetti hänet sairaalaan! Pelastuslentokin oli erittäin riskialtis, sillä niin ohuessa ilmanalassa ei pelastushelikopteri ollut vielä koskaan lentänyt.

Beck Weathers vietti koko seuraavan vuoden kovissa kivuissa. Hänen oikea kätensä jouduttiin amputoimaan kokonaan ja vasemmastakin kädestä poistettiin neljä sormea. Lisäksi pahoin paleltuneista kasvoista amputoitiin nenä.

Weathers kuitenkin toipua ja sai lopulta nenänsäkkin takaisin. Hän elää vielä tänäkin päivänä ja on iätään 75 vuotta.

Yhteensä vuoden 1996 kiipeilykauden aikana, Everestin rinteille jäi 12 ihmisen ruumiit. Näistä 8 menehtyi kohtalokkaana toukokuun 10. päivänä.

Miksi ihminen haluaa uhmata kuolemaa ja kiivetä Everestin huipulle? Kuuluisimman vastauksen antoi Everestillä 1924 kuollut George Mallory: Koska se on siellä.