Lapin kultaryntäys
Kiinnostaisko sua löytää lapista suuri kultakimpale ja tienata sillä mittava omaisuus?
Lapin kulta on kiehtonut suomalaisia jo ainakin 150 vuoden ajan ja tuohon aikaan mahtuu toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja kommelluksia.
Tässä artikkelissa käsitellään Lapin kultryntäyksen tuoksinassa tapahtuneita uskomattomia onnistumisia ja mielenkiintoisia persoonia, mutta myös riitoja valtauksista, juopottelua ja konkurssiin menneitä yrityksiä!
Lisäksi yksi kaveri osti itselleen vaimon kilolla kultaa ja toinen sai vihiä kullasta unessa vierailleelta maahiselta.
Voit katsoa artikkelin myös videomuodossa:
Lapin kullasta mainintoja jo 1500-luvulla
Ensimmäinen kirjoihin ja kansiin merkitty tieto Lapissa ja etenkin Tenojoella olevasta kullasta löytyy jo vuodelta 1539. Tuo merkintä on Olaus Magnuksen Carta Marinassa, joka oli pohjoismaita kuvaava kartta.
Olaus Magnus oli ruotsalainen renessanssioppinut, patriootti ja kosmopoliitti, jonka saavutukset Pohjolan historian, luonnon ja kulttuurin kuvaajana ovat vertaansa vailla.
Magnuksen merkinnät eivät kuitenkaan vielä ollut lähtölaukaus Lapin kultakuumeelle, vaan kului vielä yli 300 vuotta, ennen kuin kullan kimallus todella sekoitti ihmisten mielet.
Itseasiassa Lapin kultaa pidettiin pitkään pelkästään arvottomana katinkultana. Vuonna 1752 julkaistussa Norjan luonnon historiaa käsittelevässä opuksessa, historioitsija Erik Pontoppidan tuli siihen tulokseen, että Norjan ja Suomen rajalla virtaavan Tenojoen pienestä sivujoesta, Äimäsjoesta aiemmin väitetysti löydetty kulta olikin todellisuudessa rikkikiisua.
Rikkikiisu on hyvin yleinen mineraali kaikkialla maailmassa, eikä sillä ole mitään arvoa. Rikkikiisu on väriltään vaalean messingin keltainen, joten se on mahdollista sekoittaa arvokkaaseen kultaan.
Ensimmäinen Lapin kultalöytö
1860-luvun puolivälissä norjalainen geologi Tellef Dahll ei uskonut historioitsija Erik Pontoppidan väitettä siitä, että Lapista löytyisi pelkästään Katinkultaa. Tai ainakin hän halusi perinpohjaisesti tarkastaa asian.
Dahll tutki kesällä 1966 Norjan puolelta useista kohdista, mutta merkittäviä kultaesiintymiä ei tuolloin löytynyt. Dahll oli kuitenkin sitkeä mies ja palasi Norjan ja Suomen rajaseudulle vielä seuraavanakin vuonna. Hän tutki ensin Inarijoen vesistöjä, mutta ei edelleenkään löytänyt suuria kultaesiintymiä. Vain hippuja sieltä täältä.
Kun kesä 1867 kääntyi loppua kohden, Dahll kulki alas Norjan ja Suomen rajalla kulkevaa Tenojokea. Koska matka oli pitkä, piti Dahllin majoittua Tenojoen varrelle. Majoituspaikaksi valikoitua Suomen puoleisella rannalla, Äimäsjoen suulla sijainnut nimismiehen talo.
Pitkä kullan etsintä tuotti pian tulosta, sillä Dahll löysi kultaa ainoastaan parin sadan metrin päästä tuosta nimismiehen talosta, jossa hän oli majoittunut. Hän ilmoitti tästä löydöstä Norjan ja Suomen viranomaisille.
Kulta loi toivoa Nälkävuosien kourissa kamppaileville suomalaisille
Kun Tellef Dahllin löysi kultaa Tenojoen rannalta, Suomessa elettiin erityisen kovia aikoja. Silloin elettiin niin Suomessa kuin muuallakin Länsi-Euroopassa Suuria nälkävuosia. Kyseessä oli tuhoisa väestökatastrofi, jonka aikana kuoli jopa 8 prosenttia Suomen väestöstä.
Jotain nälkävuosien kurjuudesta kertoo se, että Suomen väkiluku oli seitsemänä vuonna (1866-1872) pienempi kuin mitä se oli ollut vuonna 1865. Esimerkiksi vuoden 1918 sisällissota painoi Suomen väkilukua alas ainoastaan kahtena ja Talvisota yhtenä vuonna.
Vuonna 1968 eli silloin kun Dahll löysi lapista kultaa, Suomen vuorihallitus päätti lähettää Lappiin 14 henkilön tutkimusretkikunnan, jonka tarkoituksena oli tutkia, oliko Dahllin löydössä mitään perää.
Jos vuorihallitus ei ole terminä tuttu, niin kyseessä oli vuosina 1858–1884 toiminut suomalainen valtion keskusvirasto, joka vastasi kaivosteollisuudesta.
Tuon retkikunnan johtajana toimi Suomen rahapajan apulaisjohtaja ja rahamesstariConrad Lihr. Toi tutkimusretki meinas tyssätä jo ihan ensimetreillä, kun yksi retkikunnan veneistä täyttyi vedellä.
Pahaksi onneksi tuo vene oli se, missä säilytettiin retkikunnan muonavaroja, joka koostui lähinnä leivästä. Koska kaikkialla oli tuolloin pulaa ruoasta, ei retkikunnan ollut kovinkaan helppo täydentää ruokavarastojaan. Vastoinkäymisestä huolimatta, tutkimusretki jatkui.
Tutkimusretki eteni Rovaniemeltä Ounasjokea Kittilään, Käkkälöjokea Norjan puolelle ja sieltä Inarijoelle, Kietsimäjoelle ja Tenojoelle.
Kultaa löytyi pienissä määrin monissa kohtaa, mutta ei niin suuria määriä, että siihen olisi tulevaisuudessa kannattanut uhrata enempää resursseja.
Tutkimusretki päättyi Ivalojoelle syyskuun puolivälissä. Se ei olisi kuitenkin voinut päättyä onnekkaammin, sillä retkikunta vaskasi Ivalojoelta Nulkkamukasta lyhyessä ajassa 0,2 grammaa kultaa. Löytö herätti runsaasti huomiota ja pikkuhiljaa käynnistyi ensimmäinen suuri kultaryntäys Lappiin.
Samalla myös Venäjän keisarikuntaan kuuluvan autonomisen Suomen senaatti alkoi tosissaan pohtia, löytyisikö Lapin kullasta helpotusta Suomea kurittavaan nälänhätään.
Merimiehet löysivät kaksi kiloa kultaa
TIeto merkittävästä kultalöydöstä levisi tuon ajan mittapuulla kulovalkean tavoin Suomessa ja koko Venäjän keisarikunnassa. Nyt olikin kiireen vilkkaan tehtävä jonkinlainen päätös siitä, kuka kultaa ylipäätänsä sai lähteä etsimään.
Liikemiehet yrittivät Venäjän keisarin kautta painostaa Suomen senaattia, että kultaa saisi etsiä ainoastaan hallitusvalta. Takana oli ajatus siitä, että näin kultalöydöt saataisiin lopulta suuryritysten käsiin!
Tästä seurasi massiivinen poliittinen vääntö, joka kesti lopulta kahden vuoden ajan. Lopulta ratkaisua etsittiin rapakon takaa Amerikasta, jossa oli ollut käynnissä jo esimerkiksi Kalifornian kultaryntäys vuosina 1848–1855.
Tässä Kalifornian kultaryntäyksessä oli ollut mukana kaksi Raahelaista merimiestä, Nils Lepistö ja Jakob Ervast. Kaksikko sai Suomen senaatilta kullanetsintäluvan tammikuussa 1869.
Heitä odotti todellinen jättipotti Saariporttikosken kohdalla. Tuolla vaskoolin pohja peittyi kultahipuista, joiden halkaisija oli jopa 2 cm. Suurin hippu oli massaltaan 28 grammaa.
Elokuussa 1969 Ervast ja Lepistö viettivät erämaassa kuukauden ajan. Sinä aikana kultaa löytyi peräti kaksi kiloa. Tarina kertoo, että enemmänkin olisi ollut löydettävissä, mutta merimiehiltä oli ruoka loppunut kesken!
Silloin ku he olivat saaneet kullanetsintäluvan Suomen senaatilla oli eräänä ehtona ollut, että heidän oli ilmoitettava etsintänsä tulokset Suomen senaatille. Näin he myös tekivät ja matkasivat Kittilään, kruununvouti Conrad Plantingin puheille.
Kruununvouti oli itsekkin yrittänyt metsästää tuloksetta kultaa aikaisemmin, joten kun miehet saapastelivat hänen luokseen 2 kilon kultasäkin kanssa oli yllätys melkoisen suuri. Hän ilmoitti Ervastille ja Lepistölle, ettei hän voisi ottaa kantaa näin merkittävään asiaan.
Niin miehet lähtivät Ouluun läänin kuvernööri Georg von Alfthanin luokse tiedustelemaan, miten heidän pitäisi edetä valtauksen kanssa!
No tästä seurasi sitten aikamoinen soppa, sillä lopulta nämä kaikki kolme tahoa pyrkivät lähestymään Suomen senaattia ja vaativat lupaa Saariporttikosken kultaesiintymään. Pitkän oikeustaistelun jälkeen oikeuden sai Ervast kumppaneineen. Oikeus siis voitti tällä kertaa.
Lopulta Jakob Ervast viihtyi Lapin kulta-apajilla peräti 20 vuoden ajan!
Elämää Ivalojoen Kultalassa
Lopulta Venäjän keisari antoi kullankaivuusta asetuksen huhtikuussa 1970. Siinä todetaan, että Etsintäoikeus annetaan ”jokaiselle hyvämaineiselle miehelle Keisarikunnan ja Suomen Suurruhtinaanmassa”. Juutalaisille ei kuitenkan myönnetty oikeutta kullan kaivamiseen. Todellisuudessa verot ja maksut kullan louhimisessa olivat niin suuret, että ainoastaan rikkailla oli mahdollisuus tehdä oma valtaus eli tehdaspiiri.
Kaikki Lappiin tulleet ihmiset eivät todellakaan olleet menossa perustamaan omaa valtaustaan vaan moni etsi ainoastaan työtä jonkun rikkaan perustamasta valtauksesta. Koska elettiin suurten nälkävuosien kourissa, siirtolaisia oli liikkeellä runsaasti. Ihmisiä saapui satojen kilometrien päästä kävellen, hiihtäen ja vesiteitse.
Keisari Aleksanteri toisen antaman asetuksen jälkeen alettiin rakentamaan ”Kruunun stationia” jotka paikalliset nimesivät tuttavallisesti Kultalaksi. Kyseisen rakennuksen tarkoituksena oli toimia virkamiesten tukikohtana, josta he sitten pystyivät valvomaan kullan etsimistä. Päärakennus nousi paljaaksi hakatulle rantatörmälle, josta oli esteetön näkyvyys jokilaaksoon.
Päärakennuksen lisäksi myös poliiseille ja maanmittareille rakennettiin kaksi isoa asuintaloa. Lisäksi pihapiiristä löytyi leipomo, kellari, sairastupa. Kultalaan palkattiin 10 poliisia ja järjestysmiestä ja häiriköille rakennettiin putka. Tässä vaiheessa oli jo tiedossa, että esimerkiksi Kalifornian kultaryntäyksen yhteydessä oli esiintynyt runsaasti levottomuuksia ja rettelöintiä.
Kultalassa oli myös kapakka, johon kullankaivajat saattoivat mennä päivän päätteeksi ryypylle. Tosin miehet painoivat kuutena päivänä viikossa 12 tunnin päivää. Lisäksi ryyppy kapakassa maksoi 30 penniä. Tämä oli melko paljon siihen nähden, että työmiesten päiväpalkka oli 3 markkaa ja tästäkin valtauksen omistaja otti puolet ruokarahaa.
Joillekkin Kultalan kapakasta tuli kuitenkin vastustamaton kohde. Eräs tällainen oli Metallurgian ylioppilas Frans Jofes, joka löysi Ivalojoen valtaukseltaan vuonna 1871 enemmän kultaa kuin kukaan muu.
Lopulta Frans oli kuitenkin niin perso viinalle, että velkaantui pahasti ja lopulta kuoli! Surullinen kohtalo, mutta ei suinkaan ainutkertainen. Moni menestyvä kullankaivaja nimittäin tuhlasi kylmän talven aikana kuin kesällä tienasi.
Pölyn laskeuduttua Kultalassa hiljeni
Parhaiten kultaa löytyi Kultalan seudulta vuonna 1971 (56,6 kg) ja vuonna 1972 (55,2 kg). Kaiken kaikkiaan valtauksia eli tehdaspiirejä perustettiin noin 30 kappaletta ja niissä työskenteli parhaimmillaan noin 500 ihmistä.
Voisi helposti kuvitella, että kullanhuuhtomiselle pääsisi nopeasti kiinni suuriin voittoihin, niin tilanne on usein hieman toisenlainen. Suomessa osattiin jo tuolloin verottaa ja erilaisiin maksuihin ja muihin lakisääteisiin velvoitteisiin kului valtavat määrät rahaa.
Valtauksen perustaminen itsessään oli jo todella kallista ja siihen ryhtyvällä tuli olla runsaasti pääomaa jo ennen kuin hippuakaan kultaa oli oman vaskoolin pohjalla.
Kiivain kultaryntäys olikin ohi jo neljässä vuodessa. Toiminnan hiipuessa keisarikunnassa päätettiin hieman helpottaa valtauksien perustamista maksuja pienentämällä ja tämä johtikin pienimuotoiseen kultaryntäykseen Sotajoella, Palsinojalla ja Laanilassa. Tämän jälkeen toiminta hiipui ja virkosi toden teolla uudestaan vasta seuraavalla vuosisadalla.
13 000 kg kultaa odotti ottajaansa
Tähän mennessä kultaa oli pääosin huuhdottu, eikä varsinaisia suuria kultakaivauksia oltu vielä perustettu. Tämä kuitenkin muuttui 1900 luvun alussa ja pian kilpailu valtauksista kävi jälleen kuumana.
Eräs tunnettu henkilö näiltä ajoilta oli Henry Kerkelä. Hän oli toiminut eräoppaana tiedemiesryhmälle, jolloin hän oli kuullut tiedemiesten puhuvan Lapin kultamalmiesyyntymistä.
Kerkelä pisti tuumasta toimeen ja valtasi alueen omiin nimiinsä ja louhi alueelle useita kaivosaukkoja. Toisaalta Kullan kaivaminen kiinnosti myös Suomen johtavia liikemiehiä ja tiedemiehiä, jotka perustivat Kerkelän kilpailijaksi Prospektor Oy-nimisen yrityksen.
Kumpikaan näistä, ei Kerkelä eikä Prospektor Oy, menestyneet kovinkaan hyvin.
Insinööri Wille Hallilla oli myös vuosisadan alussa massiivisia suunnitelmia siitä, miten Lapissa olevat kultavarannot saataisiin esille.
Insinöörimiehenä Hall myös ymmärsi koneiden päälle. Hän oli käynyt hakemassa oppia Uralilta ja Alaskasta ja syksyllä 1913 Hall ilmoitti, että Ivalojoen ja Laanilan vesistöissä odotti ottajaansa 12 998, 79 kiloa kultaa. Melkomoiseen summaan oli Insinööri Hall siis päässyt laskelmissaan.
Hallin laskelmista ei ollut innoissaan myöskään arvostetuista asiantuntijoista koostuva Geologinen komissio, joka tyrmäsi hänen laskelmansa.
Amerikansuomalainen Charles Hill kuitenkin näki Wille Hallin laskelmissa potentiaalia. Kyseisellä kaverilla oli kokemusta Alaskan kultakentiltä ja tätä kokemusta hän päätti hyödyntää myös Suomessa.
Charles Hill suoritti Lapissa reilu 100 koeporausta ja oli niiden perusteella optimistinen. Hän ei kuitenkaan päässyt todistamaan työnsä hedelmää, sillä mies hukkui 1921. Hänen toimintansa oli kuitenkin Suomessa noteerattu ja esimerkiksi Suomen Kuvalehti kirjoitti Charles Hillistä muistokirjoituksen.
13 000 kg kultalöytyä lupaillut Wille Hall otti kaiken hyödyn irti Charles Hillin suosiosta ja sai vuonna 1923 muutaman merkittävän henkilöä kiinnostumaan Lapin kullasta. Tästä syntyi kaksi merkittävää kultayhtiötä, jotka olivat Oy Ivalojoki Ab ja Lapin Kulta Oy.
Kyseinen firma ei kuitenkaan taida olla takana Suomen kansallisolut Lapin kullan takana!
Näiden yhtiöiden toiminta oli alusta asti hieman, sanoisinko sekavaa puuhastelua. Myös paikalliset asukkaat kutsuivat kultayhtiöiden toimintaa humpuukiksi. Lopulta yhtiöiden toiminta kävi kannattamattomaksi ja ne kuopattiin hylättyjen yritysten hautausmaalle.
Lapin kultayrityksiin liittyy myös monia tarinoita epärehellisyydestä. Näihin kuuluvat esimerkiksi toimenpiteet, jolla kultaa siirrettiin lapiolla paikasta toiseen. Lisäksi ulkomailta tuotiin kultaa, jota väitettiin suomalaiseksi. Kaiken tarkoituksena oli kerätä rahaa Kultayhtiöille, joiden taka-ajatuksena oli koko ajan se, että myöhemmät massiiviset kultalöydöt kuittaisivat menneisyyden pienet epärehellisyydet.
Lopettaessaan toimintansa, suuret kaivosyhtiöt jättivät jälkeensä teitä, siltoja, kaivoksia, monttuja, tyhjiä asuntoja ja erilaisia koneita. Toki myös roskaa ja romua jäi lappiin merkittäviä määriä!
Maahisia Tankavaaralla
Paikallisille ihmisille ja yksittäisille kullankaivajille, kaivostyhtiöiden jättämät romut tulivat tarpeeseen. Vaikka kaivosyhtiöillä ei suurta menestystä lapissa ollutkaan, niin yksittäisen ihmisen elämä on saattanut mullistua kultalöydön myötä.
Tähän mennessä Lapin kultakuume oli keskittynyt Ivalojoen ja Laanilan alueelle. Yleisesti pidettiin melko harvinaisena asiana, että kultaa löytyisi mistään muualta.
Tankavaara sijaitsee Sodankylän ja Ivalon välillä, noin 90 kilometriä pohjoiseen Sodankylän keskustasta. Ja sieltä löytyi kultaa melko erikoisen tapahtumaketjun jälkeen!
Näiden erikoisten tapahtumien päätähti oli vuonna 1892 syntynyt Aslak Peltomaa. Hänellä oli lempinimi Sauva-Aslak. Tämä juontaa juurensa siihen, että epäonnistunut karhunpyyntireissu oli vahingoittanut Aslakin jalan pysyvästi ja tarvitse kävelyn tueksi sauvaa.
Purnumukan kylässä asunut Aslak nukahtu niitylle vuonna 1934 ja näki hyvin merkillisen unen. Tuossa unessa Aslakia lähestyi valkohapsinen maahinen. Tuo maahinen ei ollut puhelevaa sorttia, vaan käänsi selkänsä Aslakille ja lähti liikkeelle.
Askalakin seuratessa, Maahinen kysyi Aslakilta "Haluatko tietää, mistä löytyy kultaa?" Toisen polven kullankaivajana, Aslak vastasi tietysti myöntävästi ja Maahinen näytti hänelle paikan, mistä kultaa löytyisi. Uni toistui yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta Aslak päätti lähteä sen johdattamana kohti Tankavaara.
Toki ennen lähtöään hän oli maininnut unesta ja maahisesta muille kullankaivajille, jotka pitivät Askakin juttuja sekopäisinä.
Aslakille kävely ei ollut helppoa ja ennenkaikkea se sujui hitaasti. Avukseen Tankavaaran matkalle hän otti sukulaispojan, jonka tarinat kertovat työntäneen Aslakin eteenpäin kottikärryillä
Askal löysi kuin löysikin Maahisen osoittamalta paikalta kultaa. Kun hän myöhemmin palasi muiden kullankaivajien pariin ja kertoi, että maahinen oli ollut oikeassa, muut hiljenivät.
Pian Tankavaaran alueelle matkasivat muutkin lähialueiden asukaat. Pari kesää kylän asukkaat saivat kaivaa omassa rauhassan, mutta lopulta tieto levisi muuallekkin. Tämä merkitsi väistämättä sitä, että erimielisyydet valtauksista lisääntyivät ja riitoja puhkesi.
Tuohon aikaan, 1930-luvulla, kullan maailmanmarkkina-arvo oli hyvin korkea ja kilolla kultaa pystyi ostamaan jopa Maatilan rakennuksineen. Tankavaraasta kultaa löytyi melko runsaasti ja esimerksi erään ennätyksellisen rännipesun jälkeen Max Peronius nimisen miehen vaskolin pohjalla oli 800 g kultaa. Siinä oli nopeasti lähes koko maatila ostettu.
1970-luvun alussa Tankavaaraan perustettiin matkailuhuuhtomo js kultamuseo. Koska kaikesta pitää järjestää kilpailuja, niin myös Tankavaarassa aloitettiin kullanhuuhdontakisojen järjestäminen.
Tankavaarasta etsitään edelleen kultaa vielä tänäkin päivänä!
Lemmenjoen Mahtinelikko
Tarinamme seuraavan osan päätähti on niin kutsuttu Lemmenjoen mahtinelikko, johon kuuluivat Kultasilmä, Pellis-Jukka, Hiljainen Jaska ja Kulta-Korhonen
Näistä kolme edellämainittu kaverusta olivat tunteneet toisensa jo pitemmältä ajalta. He olivat aikaisemmin lähteneet huuhtomaan kultaa Ivalojokeen laskeutuvalle Sotajoelle ja räjäyttäneet sinne kaivosmontut. Räjäytykset onnistui hyvin, sillä Lapin sota oli päättynyt vuonna 1945 ja pitkin Lapin erämaita oli jäänyt runsaasti saksalaista sotamateriaalia, niin myös räjähteitä.
Lapin sota on hieman vähemmän tunnettu osa Itsenäisen Suomen historiaa. Jos aihe ei ole tuttu, suosittelen ehdottomasti katsomaan alla oleva video
No tää mahtinelikko saa kuulla, että Lemmenjoelta, 50 kilometriä sotajoelta luoteeseen, on löydetty kultaa. Ei tarvinnut kauan miettiä, kun miehet olivat jo matkalla.
Tähän väliin on huomautetteva, että Lemmenjoelta oli löydetty jo aikaisemminkin kultaan. Ensimmäiset löydöt sijoittuvat jo 1900-luvun alkupuolelle.
Mahtinelikon ei kauaa tarvinnut hakkujaan heiluttaa, sillä kultaa alkoi löytyä lähes saman tien. Vaikka kaveruksilla olikin aikaisempaa kokemusta kullan etsimisestä, niin Lemmenjoelta löydetty saalis ylitti nopeasti kaikki aikaisemmat yritykset.
Jo samaisena kesänä 1949, kun nelikko oli saapunut Lemmenjoelle, Kulta-Korhonen löysi maasta jopa 162 g kultahipun, jota myöhemmin alettiin kutsua korhosen hipuksi. Se on vielä tänäkin päivänä viidenneksi suurin kaikista Lapista koskaan löydetyistä hipuista.
Suuret kultalöydöt toivat, yllätys yllätys, paikalle myös muita ihmisiä ja tästä alkoikin Lemmenjoen kultaryntäys. Tämä johti siihen, että Pellis-Jukan asunnosta tuli koko Lemmenjoen kultaryntäyksen keskus. Kämpän ympärille syntyi pian kauppa, majatalo, ravintola ja tietenkin baari, jossa pidettiin railakkaita juhlia.
Mahtinelikko kunnostui myös yhdistystoiminnan saralla, sillä vuonna 1949 heidän aloitteesta perustettiin Lapin kullankaivajoen liitto. Liiton tarkoituksena oli toimia sovittelevana elimenä erilaisissa kiistoissa, mitä kultavaltauksilla syntyi!
Tähän väliin on pakko todeta, että näin yleisesti ottaen Lapin kultaryntäykset ovat aiheuttaneet melko paljon riitoja. Tämä toistuu tälläkin videolla jo useaan otteeseen. Tosin ymmärtäähän sen. Kullankaivajat olivat yleensä lähtökohtaisesti varattomia miehiä, joten he varmaan halusivat suojella kallisarvoista kultaansa keinolla millä hyvänsä.
Lopulta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Lemmenjoen mahtinelikko hajosi kahden kullankimalteisen vuoden jälkeen. Eräs syy tähän oli se, että Kulta-Korhonen oli innostunut ostamaan kaivinkoneen ja tähän ajatukseen eivät muut lämmenneet. No eipä tuo Kulta-Korhosen kaivinkoneprojektikaan kovin suurta tulosta koskaan tuottanut.
Kiivaimmillaan kullankaivuu Lemmenjoen tunturipuroilla oli vuosina 1948 – 1951, jonka jälkeen kultaryntäys hiipui ja vain sitkeimmät jatkoivat kullan etsimistä.
Eräs hauska asia on kuitenkin vielä lisättävä. Nimittäin Heikki Kokko eli Kultasilmän puoliso oli saamelainen Maria Morottaja. Maria oli ollut aikaisemmin naimisissa toisen kullankaivajan, Aaro Raumalan kanssa. Kun Kultasilmä astui kuvioihin syntyi kolmiodraama, joka päättyi lopulta Maria Morottajan ja Aaro Raumalan eroon. Samalla Raumala luopui kaikista oikeuksista vaimoonsa omaisuuteen. Tästä hän sai korvaukseksi muhkeat 868 g kultaa.
Tapauksesta tuli Legenda, jonka mukaan Kokko olisi ostanut vaimonsa kilolla kultaa! Tähän vaikutti varmasti se, että Rapakon takana Alaskan Klondiken kultamailla vaimon ostamisia kullalla todella tapahtui.
Lapin kultaturismi
Kuten mä aikaisemmin tällä videolla meinitsin, niin 1970 alussa Tankavaaraan perustettiin matkailuhuuhtomo ja kultamuseo. Ensimmäiset kullanhuuhdonnan MM-kilpailut järjestettiin Tankavaarassa 1977. Myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli tuolloin paikalla!
Tuolloin kesällä 1970 kultaa kävi vaskaamassa yli 10 000 turistia. Pian Kullankaivuusta tuli tärkeä turistihoukutin hiihdon ja revontulien rinnalle. Valtausten määrä lisääntyi nopeasti ja 1990-luvulla mukaan tulivat jälleen koneet, tosin nyt hieman modernisoituina versioina. Perinteisten kaivinkoneiden lisäksi kehiteltiin esimerkiksi kullanhuuhdontarumpuja.
Vuosituhannen vaiheessa Lapin Kultavaltausten määrä oli noin 400. Kultaa ilmoitettiin noihin aikoihin tulevan 20-30 kg vuodessa. Tästä 90 prosenttia oli peräisin Lemmenjoelta. Turismin määrä oli kuitenkin jo hetken aikaa laskussa. Tähän oli syynä se, että nuoret eivät enää viehättyneet niin paljon lajista kuin edeltäjänsä. Lisäksi Suomeen iskenyt lama 90-luvun alussa poisti monilta mahdollisuuden matkailuun.
Kullan etsiminen Lapista vuonna 2022
No moni varmaan pohtii nyt, kannattaako edelleen, tänäkin päivänä, matkustaa Lappiin vaskoolin kanssa ja huuhtoa Lapin kirkkaista jokipuroista kultaa.
kultahistorioitsija Seppo Partanen vakuuttaa, että jos vain tiedät oikean paikan kultaa ja korukiviä löytyy hyvin todennäköisesti.
Lapissa on muutamia matkailuhuuhtomoita, joihin kuka tahansa voi mennä kokeilemaan onneaan. Lisäksi myös oman valtauksen omistajat saattavat silloin tällöin ottaa vieraita vastaan.
Kyse ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sienestykseen ja marjastukseen verrattavasta jokamiehenoikeudesta. Kultaa saa kaivaa ja vaskata vain luvan saaneilla kullanhuuhdonta-alueilla.
Vaihtoehtona on liittyö myös Lapin kullankaivajien liittoon. Parin kympin jäsenmaksulla käytössä ovat yhdistyksen kahdeksan kaivuualuetta Inarin Saariselällä, Laanilassa ja Ivalojoen vesistössä.
Mutta kannattaako matkata lappiin kullan perässä? Todennäköisesti löydät jotain, mutta isommat kultahiput ovat harvassa. Tosin ensikertalaisellekkin voi joskus osua onni ja taskuun voi päätyä jopa 20 g kultahippu.
Tämän hetkisellä kullan markkina-arvolla tollaisen hipun arvo on reilu 1100 euroa.
Lähteitä ja lisälukemista:
https://nakoislehti.il.fi/977b52e5-7ba2-434c-8a75-c84560cd5369/1
https://www.kultahippu.fi/tarinat-2/lapin-kullankaivun-historia/
https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008851338.html
https://www.hs.fi/ilta/art-2000002833299.html
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002747488.html
https://lapinkullankimallus.fi/kultaryntaykset-suomessa/
https://en.wikipedia.org/wiki/Tellef_Dahll
https://lappilainen.fi/2018/05/29/ivalojoen-nulkkamukasta-kaikki-alkoi/
https://yle.fi/uhttps://www.kultamuseo.fi/nayttelyt/verkko-ja-kiertonayttelyt/kultaloytoja-unessa/utiset/3-7500222
